On the road in India

Liikenne on täällä villiä. Ensinnäkin se on siis brittiläisittäin vasemmanpuolista, mikä ei sinällään haittaa muuta kuin risteyksissä joissa kääntymismatka tuntuu erityisen haastavalta. Liikenteeseen kuuluu olennaisesti torven tööttääminen, joka paikallisen tavan mukaan on enemmänkin keskustelua kuin loukkaavaa. Tööttäämällä mm. ilmoitetaan aikomuksesta ohittaa, mutta ilmeisesti sitä soitetaan myös välillä ihan huvikseenkin. Ohittelut on hurjia, samoin tilannenopeudet ja kaupunkiajon käytännöt. Pakokaasunmäärä on käsittämätöntä ja monesti pidänkin huivia suun edessä estääkseni pahimman tomun ja saasteiden joutumisen hengitykseen. Moottoripyöriä ja skoottereita on paljon ja niiden päällä matkustaa usein enemmän kuin yksi henkilö. Bikanerissa näin ennätyksellisesti kokonaisen perheen yhden moottoripyörän päällä: äiti, isä ja neljä lasta. Taannoin kenttätöihin mennessä todistin myös ajoa, jossa mies piteli kahta pientä lasta sylissään samalla kuin ajoi kannatellen pienempää lasta joka oli sikiunessa. Kaikilla ei tietenkään ajossa ole kypärää päässään, vaikka kypäränmyyjiä on harvinaisen runsaasti joka kulmalla

Moottoripyörien ja autojen lisäksi liikenteessä on tietysti polkupyöriä, kameleita (kumma että kestävät tätä melua), hevosia ja paikallisia takseja tuk-tukeja, jotka kaikki väistelevät joka paikassa seikkailevia pyhiä lehmiä sekä teille juoksentelevia kulkukoiria. Tuk tuk on täällä yleisin kulkupeli. Riippuen vähän ajokin koosta, mahtuu sisään miellyttävästi istumaan kolme ihmistä. Sisällä varsinaisen istuimen vastapäätä on kuitenkin myös pehmustettu lauta istuimeksi vastapäätä istuville. Joissakin ajokeissa voi myös istua takaosaan, jonne mahtuu kaksi. Meidän ennätyksemme tuk tukiin mahtumisessa taitaa olla seitsemän henkeä. Intialaisia olen kyllä nähnyt sitäkin useampia. Osa kuskeista ei suostu ottamaan ylipainoa, koska bensaa kuluu tietysti silloin enemmän ja voi olla, ettei ajoneuvo edes kestäisikään. Kuskit on aina miehiä, usein vanhoja ja viiksekkäitä eivätkä aina puhu englantia. Tosin niissä tilanteissa kun kuski on epätietoinen määränpäästä, mutta on silti ottanut kyydin hoitaakseen, pysähtyy hän usein kysymään jonkun kadunvarren englanninkielentaitoisen avulla asiakkailtaan kyydin syytä. Näin mm. kävi minulle ja Lorille kun yritimme päästä Hawa Mahalille todella sympaattisen harmaahapsisen vanhan kuskin kyydillä. Kyseisestä ajurista on tullut yksi suosikeistani ja toivon, että saisimme hänestä vakkari aamukuskin työmatkoille. Hinta neuvotellaan etukäteen ennen matkaa, tosin joidenkin kanssa voi siitä joutua käymään kovaakin vääntöä. Usein paikalta poistuminen auttaa asiassa ja hinta tippuu. Joskus täytyy vain odottaa tai etsiä uusi tuk tuk. Meno on hurjaa ja pomppivaa koska tiet on niin kuoppaisia. Etenkin takaosassa matkustaminen on villiä ja joskus kivuliastakin. Juna-asemalle mennessämme istuin takana ja iskin selkänikamani pahasti seinätukeen. Samalla reissulla myös takaluukun salvat meinasivat aueta ja pelkäsin koko ajan, että tipumme Paulinan kanssa kyydistä.

Tuk tuk kyyti on kuitenkin hauskaa ja aina yhtä jännittävää. Lisäksi matkalla näkee, kuulee ja haistaa paljon ympärillä olevaa. Työmatkan kurvit ja pahimmat ruuhkapaikat osaan jo ulkoa, samoin useimmin ajetut reitit kotiin. Välimatkoja tai koko kaupungin karttaa ja eri paikkojen maantieteellistä sijaintia en kuitenkaan ole vielä täysin oppinut tuntemaan, joten välillä on hankala tietää mihin on menossa ja kuinka paljon siitä tulisi maksaa. Liikenteestä olisi pari videotakin, mutta lataaminen tuntuu kestävän ikuisuuden. Ehkä joskus myöhemmin niitä sitten.