Peaceful Shekhawati

Yksi monista haveleista Mandawassa

Viikonloppua vietettiin historiallisissa puitteissa. Olo oli kuin aikakoneella matkanneella, kun kiireisestä ja meluisesta Jaipurista köröteltiin general junan puisilla penkeillä Shekhawatin alueelle, Mahansar nimiseen kylään. Shekhawati on tunnettu vanhoista kauppiaiden ja varakkaiden rakentamista taloista, koristeellisista haveleista. Aluetta kuvataan ulkoilmataidegalleriaksi, sillä talojen seinämaalaukset ulkona ja sisällä ovat hienosti säilyneet ja yksityiskohtaiset.

Majapaikkamme, 280 vuotta vanha linna

Taisteltiin Saaran ja kipeänä olleen Allin kanssa itsemme lauantaiaamuna kuudelta lippuluukulta junaan, joka lähti poikkeukselliselta paikallisjunien laiturilta. Allin pomo on järjestänyt meille majoituksen linnaan ja mukanamme oli paikan nimi ja puhelinnumero. Istumapaikkoja etsiessä käytiin jo eräässä vaunussa, mutta päätettiin silti etsiä tyhjempää vaunua. Loossi löytyikin ja iso mahakas mies nousi penkiltä kysyen mihin ollaan matkalla. Vastauksen kuultuaan mies alkoi innoissaan työntää käyntikorttia ja selittää hirveästi. Käyntikortissa oli juuri sen Mahansar Fort hotellin nimi, jonne oltiin suuntaamassa. Ei kuitenkaan selvinnyt millään, onko mies itsekin menossa samaiseen linnaan vieraaksi vaiko töissä siellä. Etenkin kun kertoi olevansa junassa Mahansariin ekan kerran, eikä ollut aivan varma milloin oikea asema tulee kohdalle. Hänen kanssaan kuitenkin hypättiin ulos junasta neljän ja puolen tunnin kuluttua hyvin pienellä asemalla keskellä aavikkoista maisemaa. Miehen auton kyydillä päästiin hotelliin ja vihdoin siellä tapasimme loput omistajaperheestä ja selvisi, että kyseinen mies olikin isäntämme – Mahansarin merkittävän suvun perijä, linnan omistaja. Allin turistifirman pomo on ilmeisen tärkeä mies Rajasthanin alueen matkailubisneksessä ja oli kyseiselle hotellin omistajaparille ilmoittanut, että olemme hänen henkilökohtaisia vieraitaan. Omistajamies oli yöjunalla rytkyttänyt Delhistä ja poikkeuksellisesti meidän vuoksemme matkasi junalla Jaipurista kotiinsa. Hän oli kuullut vaimoltaan, että kolme tyttöä on Jaipurista lauantaiaamuna junalla tulossa ja pohtinut mielessään kuinka ihmeessä ne tytöt junasta löytää ja osaa saattaa oikeaan paikkaan. Hän oli rukoillut jumaliaankin ja niinhän me siihen samaan vaunuun sitten töytäistiin. Naurettiin kyllä porukalla koko hommaa, sillä toki me olimme aamulla ihmeissämme emmekä oikein lämmenneet käyntikorttia tyrkyttäneelle miehelle, joka unenpöpperössä yrittää selittää, että olemme hänen vieraitaan. Että semmoinen yllättävä kohtaaminen.

Seinämaalauksia

Hotelli oli siis restauroitu 280 vuotta vanhaan linnaan ja omistajaperhe oli maailman ystävällisimpiä, sitten kun heihin todella tutustuttiin. Oltiin sillä hetkellä ainoat asiakkaat ja saatiin erityisen hyvää huolenpitoa. Osittain Allin pomon vuoksi myös. Lauantaina vuokrattiin auto ja käytiin katselemassa lähikylissä (yht. reilu 80 km) haveleita. Sunnuntaina jatkettiin vielä vähän maalauksien ja talojen ihmettelykierrosta, mutta lähdettiin jo tulemaan samalla kohti Jaipuria. Fathepurin bussiasemalle meni hermot ja päätettiin vain hypätä seuraavaan mahdolliseen Jaipurin bussiin. Viikonloppu oli ainakin erilainen kuin moni muu ja nyt olo on taas hiukan rentoutuneempi Sekhawatin rauhallisten pikkukylien tunnelmaa muistellessa. Vaikka taas täytyi sanoa: ”This is India”, kun oltiin parin sadan hengen hiljaisessa kylässä, lähes tyhjän linnan katolla katselemassa tähtiä niin eikö aivan älytön poppijumputus alkanut kuulua vierestä – naapurissa vietettiin häitä.

Toinen Intian hulluus tulikin vastaan tänään töissä. Pomon työsopimus oli ilmeisesti voimassa vain vuoden, eikä hallitus halunnut jatkaa sitä. Tänään ilman ennakkovaroituksia pomo lähti menemään ja nyt muut työntekijät yhdessä chair personin kanssa alkoivat etsimään uutta pomoa. Onneksi mulla ei ole enää juuri työaikaa jäljellä ja tiedän mitä olen loppuajan tekemässä, ettei ohjauksesta enää niin väliä. Sellainen työkulttuuri siis täällä tänään.